Koulukiusaamisen vatustamisesta

Sain luettavakseni Ilta-Sanomien jutun kiusaamiskokemuksista Kiva koulu -hankkeessa mukana olevista kouluista. Viime aikoina koulukiusaaminen on ollut pinnalla mediassa, muunmuassa Koskelan traagisen tapauksen vuoksi. Mietin, mitä konkreettista asialle voitaisiin tehdä, esimerkiksi kuntatasolla. Koulukiusaamisesta on puhuttu ja sitä on yritetty ehkäistä niin kauan kuin minä muistan, eli ainakin yli parikymmentä vuotta. Onko mitään saatu aikaan? Tilastoissa vuoden 2009 jälkeen koulukiusaaminen on ollut jatkuvassa laskussa. Kuitenkin esimerkiksi yhä vain vuonna 2019 hieman yli 5% 8. ja 9. -luokkalaisista kertoi kokevansa vähintään kerran viikossa koulukiusaamista. Siis yksi kahdestakymmenestä, eli keskimäärin yhdestä kahteen koululuokassa. Määrä on siis vähentynyt, mutta ei tätä ilmiötä mitenkään marginaaliseksi olla vielä saatu.


Tutkin vähän taustoja tätä kirjoittaakseni, ja äkkiä kävikin ilmi, että hallitus on 26.1. julkaissut toimenpideohjelman kiusaamisen, väkivallan ja häirinnän ehkäisemiseksi. Ei tarvitsekkaan siis keksiä toimia omasta päästään, voin tehdä nostoja tuolta opetus- ja kulttuuriministeriön hienosta selonteosta. Näppärää!


Ihan ensimmäisenä ajatuksena tuota Ilta-Sanomien juttua lukiessani nousi toimenpideohjelmastakin löytyvä "Henkilöstön ja johdon koulutus". Toistuvasti kiusaamistarinoissa (esim. tuo aikaisempi Ilta-Sanomien linkki) esiintyy opettajien kiusaamiseen puuttumattomuus, tilanteiden vähättely ja lopulta totaalisen väärät toimet (kuka oikeasti ajattelee, että kiusaajan ja kiusatun kanssa samaan aikaan yhdessä käyty keskustelu olisi riittävää, tai edes millään lailla toimivaa?). Opetushenkilöstölle pitäisi saada keinot tunnistaa kiusaamistilanteet ja sitten reagoida niihin oikein. Ja jotenkin voisi kuvitella, että opetushenkilöstön pitäisi ymmärtää nuorten todellisuutta ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden aiheuttamia paineita..


Helppona aasinsiltana tästä päästäänkin sitten niihin oikeisiin toimiin (nämä ovat nostoja opetushallituksen valtavan hienosta oppaasta viime vuodelta). Ensinnäkin, kiusaamistapaukset pitää selvittää koko toiminnan laajuudelta. Esimerkiksi vaikka pääkiusaaja olisikin vain yksi tyyppi, voi olla että koko luokka on vaikka naureskellut mukana. Silloin pitää osallistaa koko luokkaa. Toisekseen, pitkän aikavälin tuki ja seuranta. Kiusaamisen osapuolille pitää tarjota heti heidän tarvitsemaansa tukea. Ehdottoman tärkeää on, että tilanteen ratkettua säännöllisesti seurataan ja varmistetaan, että kiusaaminen varmasti on saatu loppumaan, eikä vain väliaikaisesti katkolle. Vaikeimmissa tilanteissa sovittelijaksi voidaan myös ottaa joku koulun ulkopuolinen henkilö (K-0). Ja lopulta, jos tapahtuu laittomia tekoja, kuten väkivaltaa, täytyy ottaa yhteys poliisiin. Tässä on se ongelma, että alle 15-vuotias ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Korvausvelvollinen hän kuitenkin on.


Edelliset olivat kaikki reaktiivisia keinoja, mutta hyvä toimintasuunnitelma on aktiivinen. Ennaltaehkäisevään toimintaan annetaankin vaikka millä mitalla keinoja: vanhempien osallistaminen, ryhmäyttäminen, toimintasuunnitelmien tekeminen, oppilaiden perehdyttäminen kiusaamisen vaikutuksiin, nuorisotoimen menetelmien käyttöönotto kouluissa, ankkuritoiminnan tuominen kouluihin vahvemmin, laadittujen suunnitelmien ulkopuolinen arviointi... Keinoja siis löytyy vaikka kuinka. Ne vain täytyisi vielä saada toimintaan. Tämän mahdollistaminen on sitten kunnan tehtävä, resurssikysymys.




Opettaja on oppilaan lähiaikuinen, hänen tehtävänään tässä kuviossa on tuntea lapsi ja antaa tälle turvaa. Jos opetusryhmäkoot kasvavat liian suuriksi, opettaja ei ehdi kohtaamaan oppilasta, kuunnella tätä ja reagoida hänen huoliinsa. Suuri ryhmä tuo myös muita ongelmia, kuten huonompaa ryhmän tiiviyttä ja sisäistä jakautumista. Onkin todella tärkeää, että opettajia on riittävästi, jotta opetusryhmät saadaan pidettyä kohtuullisina.


Kiusaamisen ehkäisyssä tärkeitä resursseja ovat myös kasvatusohjaajat, jotka tekevät yhteistyötä koulunuorisotyöntekijöiden kanssa. He muun muassa puuttuvat poissaoloihin, seuraavat huolioppilaita ja ovat osana koulun arkea. Heidän tehtävänsä on puuttua kovalla äänellä kiusaamiseen ja nuorten pahoinvointiin. Esimerkiksi meillä Jyväskylässä on neljässä koulussa kasvatusohjaaja ja kahdeksassa koulunuorisonohjaaja. Mielestäni molempia tarvittaisiin jokaisessa.


Kun sitten kiusaamista väistämättä vieläkin tapahtuu, tarvitaan oppilashuollon resursseja, kuraattoreita ja psykologeja. Näistä Jyväskylässä on kipeä puute, tähän meidän pitäisi ehdottomasti yrittää löytää rahaa. Uskon, että kukaan ihminen ei ole syntyjään paha. Huono käytös ja kiusaaminen on aina seurausta jostakin ongelmasta, kuten huonoista kotioloista tai puutteellisista tunnetaidoista. Näihin ongelmiin on haettava ratkaisuja. Koulukuraattorit, -psykologit ja -terveydenhoitajat voivat auttaa kiusaajia löytämään ja parantamaan kiusaamisen juurisyyt (tietenkään kotioloihin he eivät voi suoraan vaikuttaa, siihen tarvitaan esimerkiksi muita kunnan sosiaalipalveluita). Vähemmän selitystä vaatinee se, kuinka oppilashuoltoa tarvitaan myös kiusattujen tueksi.


Kaikki kiusaaminen ei tapahdu koulussa. Koulun ulkopuolella tarvitsee siis panostaa kunnan tukemaan nuorisotyöhön, ja muutenkin lasten ja nuorten hyvinvointia lisääviin toimiin. Ensimmäisenä näistä juolahtaa mieleen kunnan toteuttama harrastamisen Suomen malli, missä jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollistettaisiin mielekäs harrastus.


Kiusaaminen on todella vaikea aihe. Sen kitkemiseen on kuitenkin valtakunnallinen halu, ja keinojen mietintään on käytetty paljon aikaa ja osaamista. Nyt nämä keinot pitäisi saada käyttöön. Jos välität kiusaamisen taltuttamisesta, äänestä huhtikuun kuntavaaleissa sellaista ehdokasta, joka tekee voitavansa antaakseen kouluille ja nuorisotyölle riittävät resurssit kiusaamisen vastaiseen työhön.

Recent Posts

See All

TUORE KUHA -BLOGI

Ajatuksia arjen keskeltä. Politiikasta, politiikan ulkopuolelta. Tajunnanvirtaa hetken mielijohteesta, joskus jopa loppuun vietyjä mietteitä.

TÄGIT